Olen menettänyt elämässäni sanat kahteen kertaan.
Aivoinfarkti vei minulta sanat.
Yhtenä päivänä osasin puhua ja kirjoittaa. Seuraavana en.
Tiesin, mitä halusin sanoa, mutta sanat eivät enää totelleet. Kun niitä ei enää ollut käytettävissä entiseen tapaan, jouduin kohtaamaan elämän ilman jatkuvaa selostajaa.
Sisäistä ja ulkoista.
Alkuun yritin pitkään puhua sille Jounille, joka yritti ilmaista itseään sanoin. Auttaa häntä löytämään taas sanat.
Sitten lopetin senkin. Sisäinen ääni päässäni hiljeni vähitellen.
Astuin jonnekin, jossa ei ollut sanoja eikä jatkuvaa selostusta. Astuin sisäiseen hiljaisuuteen.
Ajan mittaan sanat löysivät tiensä takaisin.
Sana kerrallaan.
Lause lauseelta.
Puhuin ja kirjoitin taas. Sanoista tuli jälleen luonnollinen osa elämääni.
Jokin oli kuitenkin pysyvästi muuttunut.
Sisäinen hiljaisuus näytti minulle jotakin.
Sanojen tulkitsema maailma ei ollutkaan ainoa todellisuus. Elämä löytyikin sanojen välistä ja takaa.
Kävi niin, että sanat palasivat elämääni, mutta vanha Jouni ei.
En enää muuttanut takaisin sanojen ja ajatusten sisään.
Ne eivät olleet enää kotini.
Jäin asumaan sanattomuuteen.
Nyt puhun ja kirjoitan kuin ennenkin. Ehkä jopa rikkaammin.
Mutta hiljaisuudesta on tullut kotini.