Läsnäolo oman lapsen syntymässä on hieno kokemus. Se jää mieleen ja muuttaa elämää.
Läsnäolo oman minän syntymässä on pysäyttävä kokemus, varsinkin silloin kun se alkaa toistua. Se voi kääntää maailman toisin päin ja muuttaa koko tavan olla tässä elämässä.
Mutta hetkinen. Miten kukaan voi olla paikalla todistamassa oman minän syntymistä?
Kokeillaan nopeasti, onnistuuko se.
Kiinnitä huomio hengitykseesi. Sisään. Ulos. Sisään.
Huomaatko hengittäväsi?
Tietysti huomaat. Ajatus minusta hengittämässä on jo paikalla.
Mutta tässä kohtaa tulee mielenkiintoinen kysymys: missä tämä minä oli ennen kuin pyysin sinua keskittymään hengitykseesi?
Hetki sitten oli vain hengitys. Tapahtui yksinkertaisesti vain hengittämistä. Nyt minä on mukana siinä. Se vain ilmestyi.
Olit juuri todistamassa minäsi syntymää.
Mitä tässä oikeastaan tapahtui?
Se, mitä äsken tapahtui, ei ole mikään poikkeus. Se on tapa, jolla kokemuksesi rakentuu.
Ensin tapahtuu jotakin, mihin huomiosi kiinnittyy — tässä tapauksessa hengitys. Sen jälkeen mieli tekee sen, minkä se on oppinut tekemään: se tunnistaa, nimeää ja tulkitsee tapahtuman sinulle. Ja käytännössä samassa sinulle syntyy minäkokemus, tunne siitä että minä hengitän.
Koska tämä tapahtuu millisekunneissa, sitä on vaikea huomata. Kokemus näyttäytyy siltä, että minä on ollut paikalla koko ajan.
Mutta kun katsot tarkemmin, huomaat pienen eron. Se ei ole sama minä, joka jatkuu hetkestä toiseen. Kyse on samasta prosessista, joka toistuu. Jokaisessa hetkessä syntyy uusi tulkinta ja sen mukana aina uusi minä. Ja tämä minä katoaa sitten apois uuden kokemuksen ja siinä syntyvän seuraavan minän tieltä.
Sama ilmiö kaikessa kokemisessa
Jos tarkastelet hieman laajemmin, huomaat nopeasti, että sama ilmiö ei rajoitu hengitykseen.
Kuulet äänen. Aluksi se on vain ääni, ilman nimeä tai merkitystä. Hetken päästä mieli tunnistaa sen ja antaa sille nimen: liikenteen melu, puolison kuorsaus keskellä yötä, linnun laulu — mitä tahansa. Ja lähes samassa silmänräpäyksessä sinulle syntyy kokemus minästä kuulemassa äänen. Eli taas minäsi hiipii paikalle omimaan ja allekirjoittamaan kokemuksen itselleen.
Itse ääni ei ole muuttunut, mutta kokemus siitä on muuttunut. Hetkessä äänestä tulee linnun laulu ja laulusta sinun kokemus.
Sama näkyy kehollisessa kokemuksessa. Astuessasi ulos kylmään ilmaan, aistit kylmyyden heti. Tapahtuma ei tarvitse sanoja eikä selitystä. Hetkeä myöhemmin mielesi kuitenkin raportoi sinulle: onpa kylmä, todella jäätävän kylmä, en pidä tästä.
Ja ennen kuin huomaatkaan, olet jo rakentanut pienen tarinan siitä, miksi tämä on juuri tänään erityisen ärsyttävää.
Et kuitenkaan todennäköisesti pysähdy kysymään, miksi minäsi ilmestyi paikalle kertomaan jotain, jonka jo tiesit. Miksi kylmä ei voinut olla vain kylmä? Miksi siitä piti nostaa suuri haloo?
Miksi et ihmettele tätä?
Koska olet tottunut siihen. Se tapahtuu koko ajan.
Maailma kahteen kertaan
Kun katsot näitä esimerkkejä yhdessä, alat hahmottaa saman hämäävän perusrakenteen.
Koet saman kokemuksen sisällä maailman aina kahteen kertaan.
Ensin on suora, puhdas kokemus siitä, mitä tapahtuu. Ja vasta sen jälkeen syntyy mielen rakentama, käsitteellinen ja minällinen versio siitä. Tarina tapahtuneesta.
Maailma ennen sinua ja sinun maailma.
Luot siis kaksi maailmaa yhdestä, ja minäsi ilmestyy vasta jälkimmäiseen.
Tästä syntyy väistämätön kysymys: onko tämä minä ollenkaan tarpeellinen? Kokemuksen rakenteesta näkee, että tämä minä elää aina tarinassa. Se ei ole koskaan läsnä tässä hetkessä. Se on tuomittu juoksemaan ikuisesti nykyhetken perässä ja tulkitsemaan jo tapahtunutta. Toisin sanoen: se on syntyessään jo myöhässä.
Ja koska se syntyy ja häviää aina kokemuksien mukana, se ei voi myöskään olla pysyvän minuuteesi perusta.
Mielenkiinto kohdistuukin nyt toisaalle.
Kuka tai mikä on paikalla kokemuksen alussa? Siinä alastomassa, käsitteettömässä ja kasvottomassa juuri nyt-hetkessä, ajassa ennen kuin mistään tulee mikään tai kukaan.
Voisitko halutessasi pysähtyä tähän hetkeen, vai onko se vain ohikiitävä vaihe kokemuksessa? Voitko asuttaa tämän hetken? Eli, voitko nähdä todellisuuden ennen mielen tarinaa siitä?
Viisas viattomuus
Vastaus ei ole kaukana. Olet joskus viettänyt runsaasti aikaa tässä ajattomassa nyt-hetkessä.
Moni meistä toivoo, että voisi vielä nähdä maailman lapsen silmin, tuoreena ilman menneisyyden painolastia. Aikaa, jolloin kaikki tuntui uudelta, ei siksi että maailma olisi ollut erilainen, vaan siksi että sitä ei vielä katsottu eilisen läpi.
Synnyit tähän maailmaan ilman valmista minää. Ensimmäiset vuodet pikkuihmisenä katsoit kaikkea suoraan, ilman käsitteitä ja ilman henkilökohtaista tarinaa. Vietit aikaa tehdasasetuksissa.
Sitten elämä rakensi sinuun tarinaa. Opit nimeämään ja tulkitsemaan kaiken näkemäsi, muisti alkoi ohjata kokemaasi ja persoonasi muotoutui. Ja sitten kävi ehkä niin, että kadotit lapsen katseesi tämän jatkuvasti muuttuvan persoonan taakse.
Mutta maailma ennen sinua ei ole kadonnut. Se on yhä tässä — se jää vain jatkuvan ajattelun ja mielen metelin alle.
Emme halua palata lapseksi. Tarvitsemme kaiken oppimamme. Mutta voimme oppia näkemään myös toisin.
Me voimme nähdä maailman sekä mielemme kertoman tarinan siitä. Näin tarina lakkaa olemasta ainoa versiomme todellisuudesta. Siinä syntyy jotakin uutta. Uusi tapa kokea tämä maailma.
Ei lapsen viattomuutta, vaan viisas viattomuus.
Lähde löytöretkelle kanssani maailmaan ennen sinua.