Saat sen, mistä luovut.
Niin sanovat monet henkisen kasvun opetukset, yksi toisensa jälkeen. Tommy Hellsten kirjoitti aiheesta jopa kokonaisen kirjan — ja ihan hyvän sellaisen.
Luin aikoinaan paljon henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta. Mutta en silloin koskaan täysin ymmärtänyt, mitä tuo sanonta todella tarkoittaa.
Käsitteellisesti kyllä ymmärsin. Kyse on siitä, ettei takerru mihinkään — ei ihmisiin, tavaroihin, saavutuksiin, työhön, harrastuksiin tai mielipiteisiin. Ei edes siihen, kuka uskoo olevansa. Takertuminen johtaa väistämättä menettämisen pelkoon, eikä se ole vapauden tie.
Rehellisesti sanottuna pidin lausetta silloin lähinnä psykologisena lohdutuksena ihmisille, jotka eivät olleet saavuttaneet tavoitteitaan — tai joita elämä oli kolhinut. Uimamaisterin ja kauppatieteiden maisterin tuomalla pätevyydellä uskoin vakaasti, että onni ja parempi huominen löytyvät tavoitteet saavuttamalla. Ei irti päästämällä.
Sitten elämä päätti antaa minulle kokemuksellisen oppitunnin takertumisen vaaroista. Eihän ihmispoloinen opi muuten kuin kokemuksen kautta. Kukaan ei ole koskaan tullut känniin sanasta viini.
Tämä on tarina siitä.
Luopumisen ammattilaiseksi
Keväällä 2015 sain aivoinfarktin, ja sen seurauksena menetin hetkeksi puhe- ja kirjoituskykyni. Pian sen jälkeen katsoin taas uutta vakavaa sairautta silmiin: pysyvää sydämen vajaatoimintaa. Koko tarinani on luettavissa tämän blogin aloituskirjoituksessa.
Kriisit viihtyvät tunnetusti toistensa seurassa. Kaksi vakavaa sairautta rikkoi koko elämäni, ja muutamassa vuodessa minusta tuli luopumisen ammattilainen. Meni terveys. Meni työ. Meni auto, mökki ja rakas harrastus. Meni totuttu elämäntyyli – ja eri syistä myös monet ihmissuhteet.
Lopulta meni itseluottamus ja käsitys siitä, kuka enää olen tässä maailmassa.
Kaikki menetykset sattuivat, mutta jotkut enemmän kuin toiset. Eniten tuntuivat ne, joihin liittyi terveydellistä peruuttamattomuutta – asiat, jotka olivat olleet pitkään osa minua ja joita olin rakastanut ehdoitta.
Sellaisia olivat esiintyminen ja luennointi, kirjoittaminen ja juokseminen. Kolme elämänpilaria, joista kaksi olivat samalla perheeni toimeentulon perusta.
Olin löytänyt esiintyjäpersoonani 1990-luvun puolivälissä. Kauppakorkeasta valmistuttuani perustin yrityksen, joka erikoistui asiakkuusmarkkinointiin. Silloin vielä uuteen ja kiehtovaan alaan. Innostus oli käsinkosketeltavaa. Pian kiersin ympäri maata puhumassa aiheesta, joka oli vasta murtautumassa tietoisuuteen.
Rakastin sitä. En niinkään esiintymistä sinänsä, vaan sitä hetkeä, kun yhteys yleisöön syntyi – kun sanat alkoivat elää ja joku kuunteli aidosti.
Työni vei myös kirjoittamisen äärelle. Ensimmäinen kirjani syntyi yhteistyössä kokeneemman kirjoittajan kanssa ja koukutuin heti. Kirjoittaminen jäsensi ajattelua, synnytti oivalluksia ja pakotti katsomaan pintaa syvemmälle.
Tuosta kirjasta alkoi urani kirjailijana. Vuotta myöhemmin ilmestyi seuraava teos – nyt yksin kirjoittamani. Ymmärsin, ettei kirjoittaminen ollut minulle vain työtä tai keino jakaa ajatuksia, vaan tapa olla elossa. Sanoilla leikkiessäni tunsin usein jotain, mitä voisi kutsua henkiseksi orgasmiksi – virtausta, jossa kaikki loksahti hetkeksi paikoilleen.
Ja sitten oli juokseminen. Suuri rakkauteni.
Aloitin seitsemänvuotiaana Viipurin Urheilijoiden junnuvalmennuksessa. Haaveilin huippu-urheilijan urasta ja olin varma, että minusta tulee seuraava Lasse Virén. Ei tullut. Lahjaton on lahjaton, vaikka kuinka harjoittelisi. Kilpajuoksijan ura päättyi teinivuosiin ja useita leikkauksia vaatineisiin jalkavammoihin.
Virenin sijaan minusta tuli innokas kuntojuoksija. Juoksu kulkikin mukanana seuraavat 25 vuotta, lähes joka päivä. Juoksin hölkkätapahtumissa, maratoneilla, sateessa ja pakkasessa. Juoksin aina kuin voin. Runner’s flow oli toinen kotini. Suurin osa elämäni parhaista oivalluksista on syntynyt lenkkipolulla. Edes ajan myötä kuvioihin tullut eteisvärinä ei saanut minua pysähtymään. Juoksin, vaikka sydän pomppi omiaan.
Nyt olin edellä mainittujen asioiden kohdalla luopumisen edessä.
Ensin afasiaa diagnisoinut puheterapeutti viestitti näin:
”Olen nyt suora, enkä halua herättää turhia toiveita. Paluusi puhetyöläiseksi näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä. Myös sujuvaa kirjoittamista vaativat työtehtävät saattavat olla jatkossa haasteellisia.”.
Sitten myöhemmin Meilahden kardiologi sanoi sydämeni tiimoilta:
”Kyllä sinun juoksut on nyt juostu. Sydämen vasen puoli on niin pahasti laajentunut ja arpeutunut, ettei suuria muutoksia parempaan voi enää realistisesti odottaa. Hoidollinen tavoite on nyt saada sinut lääkityksellä siihen kuntoon, että kaupassa käynti ja tavallinen arki onnistuvat.”
Jo pelkkä ajatus edellä mainittujen asioiden menettämisestä tuntui kuin minusta olisi revitty raajoja irti.
Jos lääkäreiden ennusteet toteutuisi, minusta tulisi täysin eksyksissä oleva nobody. Mies vailla identiteettiä.
En aikonut luopua taistelutta. Sanoivat lääkärit mitä tahansa. Sanoi kuka tahansa, mitä tahansa. Ihmeitä tapahtuu. Tapahtuuhan?
Nobody ei ole Nowbody
Nobody jää helposti kiinni menneisyyteen – elämään aikaan, jota ei enää ole. Sinne jäin minäkin.
Yritin palauttaa eilisen. Kielsin tapahtuneen ja valoin uskoa itseeni. Kyllä minä vielä puhun kuin Runeberg, kirjoitan kuin Hotakainen ja juoksen kuin Forrest Gump. Niin päätin. Tahto siirtää vaikka vuoria.
Ei se siirtänyt. Kun taistelu käydään kehon ja mielen välillä, keho voittaa aina. Se elää todellisuudessa. Mieli ei.
Kyllähän minä kaikkeni yritin. Kävelin kuin viimeistä päivää vahvistaakseni sydäntäni. Ajattelin, että ehkä jonain päivänä kävelyaskeleet muuttuvat vielä juoksuaskeliksi. Mutta sydämen vajaatoiminta voitti. Kun sydän ei pumppaa, niin se ei pumppaa. Kunto ei noussut edes sen vertaa, että olisin jaksanut kiivetä kotirapun viidenteen kerrokseen ilman, että hissi kutsui kyytiin viimeistään kolmosessa.
Myös unelmat paluusta valovoimaiseksi puhujaksi kokivat kolauksia. Yritin useita kertoja väkisin, mutta jokainen kokemus oli raskas.
Yksi seminaari valaiskoon asiaa: fläppitaulu elävöittää esityksiä, eikö niin? Kokeilkaapa joskus kirjoittaa sadan silmäparin edessä sanan perhe sijasta sana perse. Minä kirjoitin. Kaksi kertaa. Se vasta elävöitti show’ta. Siinä riitti markkinointipäättäjille viestiä kerrakseen. En tiedä, oliko paikalla yhtään Esteri-nimistä osallistujaa – enkä tohtinut tilaisuuden jälkeen kysyä järjestäjiltä, milloin otetaan uusinta.
Ja lienee sanomattakin selvää, että jos yksi sana fläppitaululla tuottaa vaikeuksia, joutuu kirjailijan urakin hetkeksi naftaliiniin.
Sairas sydän ja afasia osoittautuivat liian koviksi vastustajiksi. Eiliseen ei ollut paluuta. Koitti hyväksynnän aika. Se sattui.
Ihmeiden äärellä
Kului kuukausia, ja taas kuukausia.
Kun mieli päästi irti, jotain syvempää otti tilan. Keho tiesi, mitä tehdä. Luonnon oma älykkyys alkoi korjata sitä, mihin tahto ei pystynyt.
Olin aina ahminut kirjoja. Mutta kun oma kynä kuivui, lopetin lukemisenkin. Toisten sanat kirvelivät – ne muistuttivat liikaa siitä, mitä en enää osannut.
Nyt kun henkinen luopuminen kirjailijauran jatkosta oli tosiasia, ryhdyin taas lukemaan. En vähän, vaan paljon. Lähes kirjan päivässä. Ja sitten, yhtenä tavallisena päivänä, kirjoittaessani sähköpostia, tapahtui jotain outoa. Huomasin kirjoittaneeni pitkän viestin ilman virheitä. En ollut edes ajatellut kirjoittamista. Sanat vain tulivat – rauhassa ja vaivatta.
Jäin tuijottamaan näyttöä. Mitä oikein oli tapahtunut? Aivoinfarktista oli kulunut lähes seitsemän vuotta. En keksinyt muuta selitystä kuin lukemisen. Se oli kai hiljalleen herätellyt jotakin aivoissa, availlut sulkeutuneita yhteyksiä.
Innostuin. Aloin kirjoittaa taas. Tein jälkijättöistä päiväkirjaa niistä vuosista, jotka olivat menneet ohi kuin sumussa. Kirjoittaminen vei mukanaan. Sai taas leikkiä sanoilla, etsiytyä lauseiden sokkeloihin. Oli ihmeellistä huomata, että sanat olivat yhä tallella – ehkä vähän eri järjestyksessä, mutta kuitenkin siellä. Alkoi herätä ajatus uudesta kirjasta.
Ja sitten tapahtui uusi ihme. Puhe alkoi palautua. Lukemisen ja kirjoittamisen myötä sanat löysivät rytminsä. En enää pysähtynyt etsimään niitä. Ilmaisu rikastui, vauhti kiihtyi – enkä enää pelännyt vaikeita sanoja. Ja niin aloin miettiä: ehkä voisin taas luennoida. Ehkä voisin kertoa tarinani niille, jotka ovat kulkeneet tai kulkemassa samoja polkuja.
Eikä kahta ihmettä ilman kolmatta.
Vuosien ajan sydämen vajaatoiminta oli aina läsnä. Se on läsnä kun heräsin aamulla, taustalla päivän joka hetkessä, mielessä illalla mennessäni nukkumaan. Ei oireina joka hetki, mutta päässäni koko ajan. Siitä tuli osa minua, mieleni ylläpitämä tarina sairaasta miehestä.
Sairauksissa on juuri tuo vaara: ne alkavat helposti määrittää ihmistä. Kun niitä ajattelee tarpeeksi ja tauotta, niistä tulee identiteetti. Tässä kohtaa uskon valitettavasti tietäväni, mistä puhun.
Ja keho ei voi parantua, jos mieli pitää itseään jatkuvasti sairaana. Jossain on ehkä tapahtunut meidän ihmisten suunnittelussa valuvirhe, sillä aivot eivät erota ajatusten todellisuutta. Mitä ajattelet, se vahvistuu.
Ja joskus, kun ajattelu vihdoin hellittää, keho saa tilaa tehdä sen, minkä se osaa. Parantaa. Korjata. Jatkaa matkaa ilman mielen lupaa.
Ehkä siksi, eräänä kevätaamuna, juoksumatolla kävellessäni aloin hölkätä. En ollut päättänyt mitään — jalat vain lähtivät tavoittamaan juostuaskelia. Varovasti ensin, kuin kokeillen, muistaisivatko ne vielä. Fiilis oli uskomaton. Sydänkään ei pudistanut päätään. Olin aina ajatellut, ettei mikään voisi ylittää sitä hetkeä, kun juoksin Tukholman stadionin kivikaaren alta radalle, kohti ensimmäisen maratonini maalia. Olin väärässä.
Sain mistä luovuin
Sain vähitellen takaisin suuren osan asioista, jotka sairaudet veivät minulta. Sain takaisin sen, mistä luovuin.
Itse asiassa sain enemmän.
Nyt katson menetyksiäni uusin silmin ja osaan arvostaa jokaista niistä. En pidä enää mitään itsestään selvänä – en edes sitä, että voin kirjoittaa. Kun elämä ottaa pois, se avaa silmiä. Niukkuus kasvattaa.
Opin myös nauttimaan. Kaikki tässä elämässä on ohimenevää. Ihan kaikki. Itse elämäkin. Ainakin tässä kulkuvälineessä. Mikään, mikä on nyt, ei ole välttämättä huomenna. En ennen muistanut sitä. Asioihin tottuu, ja silloin ne lakkaavat olemasta pieniä ihmeitä. Tottumus tappaa kiitollisuuden ja kuihduttaa elämän. Syntyy kierre, jossa nykyhetki ei ole koskaan riittävä. Elämä siirtyy aina seuraavaan hetkeen.
Ja sitten tapahtui se suurin muutos. En enää takerru mihinkään. Elämä näytti minulle, etten katoa, vaikka asiat katoavat – ne kaikkein tärkeimmätkin. Tulee päivä, jolloin en ehkä enää pysty kirjoittamaan. En pelkää sitä. Kirjoittaminen ei enää määritä minua.
Kun takertuminen lakkaa, myös menettämisen pelko katoaa. Ja siitä alkaa elämä. Sain siis lopulta takaisin jotakin, jota en edes tajunnut menettäneeni. Sain takaisin itseni.
Kirjoitan taas. Luennoin taas. Ja juoksen taas. Tiedän, ettei sydämeni vajaatoiminta parane. Tämä on viivytystaistelu, jonka häviän varmasti.
Mutta tänään juoksen, ja jokainen askel on kiitos elämälle. Ehkä juoksen myös huomenna. Ehkä en. En enää mieti sitä. Pitkässä juoksussa elämä on kuitenkin vain luopumista.
Elämä on tänään. Elämä on nyt.
Ja lopulta — Nobodysta kasvoi Nowbody.