Olen juoksulenkillä tavallista myöhempään kesäiltana. Tavoitan tutun lenkkipolkuni syrjäisen metsäpolkuosuuden, jolla muita ei juuri näy.
Sitten huomaan minua kohti kävelevän naisen.
Mieleeni nousee viime päivien keskustelu siitä, kohtaako nainen metsässä mieluummin karhun kuin miehen.
Mietin hetken, kokeeko hän minut uhkana. Muutunko hänen mielessään peloksi?
Ajatus tuntuu epämiellyttävältä. Eihän minua tarvitse pelätä.
Nainen kävelee ohitseni, tervehtii ja hymyilee.
Tilanne olisi kuitenkin voinut olla toisenlainen. Ja ymmärrän sen.
Olen juossut syrjäisillä lenkkipoluilla tuhansia kertoja.
Vastaani on tullut ihmisiä, jotka ovat herättäneet minussa varovaisuutta.
Kertaakaan se ihminen ei ole ollut nainen.
Presidentti Stubb nosti muutama päivä esiin tärkeän aiheen:
naisiin kohdistuvan väkivallan.
Meillä miehillä on tässä peiliin katsomisen paikka.
Miksi meitä pitää pelätä?
Asiaa ei pitäisi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena vaan henkilökohtaisena vastuuna.
Kun kohtaat tilanteen, jossa mies käyttää voimaansa, asemaansa tai sanojaan naisen alistamiseen, pelotteluun tai vahingoittamiseen, puutu siihen.
Älä käänny pois.
Karhu voi hyökätä pelosta. Se ei tee sitä egonsa vuoksi.
Mitä me miehet pelkäämme naisissa?
Jos naiset olisivat fyysisesti miehiä vahvempia, en silti usko, että miesten tarvitsisi samalla tavalla pelätä naisten väkivaltaa.
Henkinen viisaus on fyysistä voimaa vahvempi.
Sorry guys.
Meidän miesten on kasvettava henkisesti.
Emme voi päättää, mitä toinen mies tekee.
Mutta voimme päättää, mitä itse teemme.
Ja voimme päättää, puutummeko vai käännämmekö katseemme pois.
Hiljaisuuskin on kannanotto.
Huono sellainen.