Elämän kamalat kokemukset voivat johdattaa meidät polulle, joka vie kohti erilaista huomista – parempaa, kuin olisimme koskaan osanneet kuvitella. Minulle kävi juuri niin.
Kaikki alkoi lähes kymmenen vuotta sitten, toukokuun 18. päivänä 2015. Se päivä merkitsi lopun alkua vanhalle Jounille.
Puoli kuuden aikaan illalla, avatessani jääkaapin oven, vuosia vaivannut sydämen rytmihäiriö laukaisi verenkiertooni hyytymän. Se kulkeutui aivoihini ja tukki suuren verisuonen. Vaikutus oli välitön ja raju.
Jalkani pettivät alta, ja kaaduin suorin vartaloin keittiön lattialle rysähtäen. Yritin nousta, mutta kehoni ei totellut. Yritin huutaa apua, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Tajusin hämärästi, että jokin oli pahasti vialla.
Sinä päivänä enkelit olivat mukanani. En ollut yksin kotona. Vaimoni kuuli rymähdyksen ja juoksi keittiöön. Hän ymmärsi tilanteen vakavuuden heti ja soitti hätäkeskukseen. Ambulanssi saapui pillit soiden alle vartissa, ja pian olin matkalla Meilahden sairaalaan.
Ymmärsin lähes kaiken ympärilläni tapahtuvan, mutta kehoni ei totellut. Annettuja kehotuksia pystyin noudattamaan vain osittain. Oikea käteni ja jalkani olivat täysin veltot, ja toinen suupieleni roikkui.
Aivoinfarktissa jokainen sekunti on elintärkeä. Aivosolut kärsivät hapenpuutteesta ja tuhoutuvat nopeammin kuin moni ymmärtää. Vaikka tukkeutunut verisuoni saatiin suhteellisen nopeasti auki, vahinko oli jo tapahtunut – vahinko, joka muuttaisi elämäni pysyvästi.
Seuraavana aamuna heräsin osastolla ja vajosin välittömästi shokkiin. En saanut suustani sanaakaan. Oma nimeni oli kirkkaana mielessäni, mutta se ei tullut ulos. Kauhuissani yritin kirjoittaa, mutta turhaan. Sanat pysyivät mielessäni, mutta kirjaimet eivät piirtyneet paperille. Vain lukeminen sujui normaalisti.
Kahden sairaalaviikon jälkeen kotiuduin sekavin tuntein. Olin kiitollinen, että olin elossa. Että, en ollut sokeutunut. Että, pystyin yhä kävelemään. Mutta huoli tulevaisuudesta painoi raskaana harteillani. Lääkärit eivät osanneet sanoa, kuinka paljon puhe- ja kirjoitustaitoni voisivat palautua – vai palautuisivatko ollenkaan.
Jäljellä oli vain aika. Ja odotus.
Elämä särkyy
Aivoinfarktin jälkeiset kuukaudet olivat raskaita. Vaikka sanat alkoivat hiljalleen löytyä ja yksinkertaiset lauseet rakentua, kommunikointi oli jatkuvaa taistelua. Hain sanoja lakkaamatta, puheeni oli hidasta ja täynnä virheitä. Usein minut ymmärrettiin väärin.
Kaupan tiskillä en saanut haluamaani tuotetta muuten kuin sormella osoittamalla. Mäkkärin autokaistalla tilasin kanahampurilaisen. Sain nugetit. Baariin en meinannut päästä lainkaan, koska portsari luuli herran nauttineen liikaa pohjia. Vain muutama esimerkki lukemattomista tilanteista, joissa sanat pettivät minut.
Puhelimesta tuli laite, joka ei enää ollut olemassa puhumista varten.
Eikä kirjoittaminen ollut sen helpompaa. Jokainen sana, jokainen lause tuntui raskaalta muodostaa. Tavallisen tekstiviestin tai sähköpostin kirjoittaminen saattoi viedä kymmenen minuuttia – ja silti viesti vilisi kirjoitusvirheitä. Nolot kömmähdykset kuuluivat arkeen. Kuten se kerta, kun päätin sähköpostini viattomaan tervehdykseen, mutta ”terkuin Jouni” muuttuikin muotoon ”tortuin Jouni”.
Häpeä on voimakas tunne. Se saa ihmisen vetäytymään, piiloutumaan. Aloin tietoisesti vähentää kommunikointia. Egoni rakensi suojamuurin: jos en puhu, en nolaa itseäni.
Keskusteluissa lähimpien kanssa jätin asioita sanomatta, vaikka normaalisti olisin puhunut niistä. Vältin tilanteita, joissa joutuisin avaamaan suuni. Lopulta en juuri tavannut ystäviä tai tuttuja – en edes vastannut puhelimeen. Hoidin vain pakolliset kohtaamiset. Elämä alkoi kutistua.
Kriisit harvoin tulevat yksin. Vaikka puheeni ja kirjoitustaitoni paranivat hitaasti mutta varmasti, en voinut yli vuoteen palata töihin. Pelkäsin, että puolimykän asiakkuusmarkkinoinnin konsultin markkinarako osoittautuisi liian pieneksi.
Comeback työelämään kesti liian kauan. Pienyrittäjänä olin yksin keskeisessä vastuussa yritykseni liikevaihdosta, eikä työpanostani ollut varaa menettää. Poissaoloaikani osoittautui katastrofiksi. Kun yritykseni ei enää pystynyt maksamaan minulle palkkaa, perheemme ajautui talousahdinkoon. Vakuutusturva ei riittänyt turvaamaan toimeentuloamme, ja ongelmat alkoivat kasautua.
Seuraavat vuodet olivat täyttä helvettiä. Asunnot vaihtuivat tiuhaan, mökki myytiin, ja autot jäivät historiaan. Kaikki aiemman elämämme vaurauteen liittyvä ensin hiipui, ja katosi lopulta kokonaan.
Hyvästi lomamatkat, ravintolaillat ja kuntosalikortit. Tilalle tulivat laskupinot ja jatkuva huoli huomisesta. Nimesin tämän elämänvaiheen osuvasti: bemarista bussiin.
Eikä siinä vielä kaikki. Samaan ajanjaksoon mahtuivat myös elämäni raskaimmat menetykset. Molemmat vanhempani sairastuivat peräjälkeen ja menehtyivät kolmen vuoden sisällä toisistaan.
Myös työelämä toi omat haasteensa. Pystyin palaamaan töihin, mutta en ollut enää entisessä terässäni. Asiakastilanteissa en aina kyennyt ilmaisemaan itseäni niin selkeästi kuin olisin halunnut, mikä turhautti ja murensi itsetuntoani pala palalta. Juppi muuttui muffiksi (young urban professional → middle-aged urban failure). Ainakin omasta mielestäni.
Ahdistuin. Voin huonosti kaikin mahdollisin tavoin. Kun mieli murtuu, se kutsuu sairauksia luokseen tai pahentaa jo olemassa olevia. Sydämen eteisvärinä, joka alun perin aiheutti aivoinfarktini, oli vaurioittanut sydäntäni jo vuonna 2013. Silloin sain pysyväksi elämänkumppaniksi sydämen vajaatoiminnan.
Nyt elämäni kriisit puhalsivat vajaatoimintaa uutta voimaa, ja kehoni koki uuden romahduksen. Keuhkoni täyttyivät nesteellä, kehoni turposi muodottomaksi, ja maksa sekä munuaiset alkoivat pettää. Jälleen ambulanssilla joulupöydästä Meilahteen, suoraan sydänvalvontaosastolle. Mieleen jäivät sairaalassa minua hoitaneen kardiologin vakavat sanat muutama tunti sinne tuloni jälkeen:
”Sinulla on toinen jalka haudassa. Tämä voi nyt mennä miten vaan”.
Tällä kertaa reissu venyi yli kuukauden mittaiseksi.
Putoaminen ajattomaan läsnäoloon
Sairaalasta kotiin palasi mietteliäs mies.
Elämä halusi selvästi maalata minulle jotakin. Hieman isommalla pensselillä.
Aivoinfarkti oli jo lähettää minut ilmavoimiin, ja nyt kuolema oli jälleen kurkistanut kulman takaa. Se kuiskasi minulle jotain. Tällä kertaa yritin kuunnella tarkemmalla korvalla.
Kuolemanpelko on viisas. Se riisuu kaiken turhan, hiljentää mielen ja jättää jäljelle vain olennaisimman. Kun hetken näyttää siltä, ettei eilisellä ole enää merkitystä eikä huomista ehkä tule, mieli vaikenee. On vain tämä hetki. Eikä siitä ole enää olekaan kiire pois.
Lähes koko elämäni olin katsonut ulospäin. Rakentanut minuuteni uran, menestyksen, varallisuuden, ihmissuhteiden, ulkonäön ja vahvuuksieni varaan.
Luulin olevani vahva. Lähes voittamaton.
Sitten kaksi sairautta ja niiden mukanaan tuomat kriisit repivät elämäni riekaleiksi ja puhalsivat lopulta varsin hauraalle perustalle rakennetun identiteettini taivaan tuuliin. Monet asiat, joiden varaan olin minuuteni kasannut, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta. Ja hetken tuntui, kuin minäkin olisi kadonnut olemasta niiden mukana.
Kesti lähes puoli vuosisataa ymmärtää, ettei juuret tartu tuuleen.
Elämän haasteet eivät kadonneet sairaalareissun myötä minnekään. Päinvastoin. Ja nyt sydämen vajaatoiminta oli tuonut vielä yhden iskun lisää. Liikunta, erityisesti juokseminen, oli aina ollut tärkeä osa elämääni ja identiteettiäni. Nyt sydän oli niin huonossa kunnossa, että pienen matkan kävelykin otti voimille. Aina kun laahustin 50 metriä eteenpäin, oli pysähdyttävä haukkaamaan happea.
Kaikesta huolimatta kohtasin vaikeudet nyt toisin. Viimeinen sairaalareissu oli muuttanut jotakin olennaista. Kun aivoinfarktin jälkeen mieleni oli kieltänyt nykyhetken kurjuuden ja paennut menneisyyteen, aikaan jolloin kaikki oli vielä hyvin, alkoi katseeni nyt vähitellen kääntyä tähän hetkeen.
Nykyhetkestä tuli ystävä. Paikka jonne voin paeta muistoja ja ahdistavaa tulevaisuutta. Kun vanha minä oli lakannut olemasta, jäljelle jäänyt osa minusta löysi yhä useammin itsensä vain olemasta tässä hetkessä hiljaa, ilman jatkuvaa mielen selitystä tai tarinaa. Vietin yhä enemmän aikaa siellä, missä ei ole aikaa: ajatusten ja sanojen välissä. Ja vaikka elämässäni raivosi edelleen myrsky, myrskyn silmässä alkoi vähitellen olemaan tyyntä.
Sitten tapahtui jotakin, mitä en lainkaan osannut odottaa. Nykyhetki paljasti oven, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt mitään.
Eräänä aamuna, heti herättyäni, putosin spontaanisti syvään ja ajattomaan läsnäolon tilaan. Se ei ollut mielen tuottamaa tietoista läsnäoloa, jossa huomio siinä mitä juuri nyt tapahtuu. Kyse oli jostain paljon syvemmästä – eksistentiaalisesta oman olemassaolon tuntemuksesta.
Ajatuksilla ja tunteilla ei ollut tähän tilaan pääsyä. En enää havainnut kuluvaa hetkeä – olin itse hetki. Pelkkä “minä olen”, ilman mitään lisämääreitä.
Tämä olemisen tila oli ajaton ja ”minätön”, ja silti se oli minä. Enemmän kuin koskaan ennen. Pelkkä puhdas aistimus siitä, että tämä olen minä, ja että tämä olen aina ollut.
.Ymmärsin, että tämä minätuntemus oli ollut mukanani aina, hiljaisena taustana elämäni jokaisen hetken takana. Pinnalla erityisesti aina silloin, kun mieli oli hiljaa. Nyt se vain nousi esiin, kuin olisin löytänyt itsestäni uuden, mielen ja kehon aistien yläpuolella olevan meta-aistin – olemisen aistin.
Muutaman minuutin kuluttua tila haihtui. Palasin ajattoman olemisen taajuudelta takaisin ajan ja mielen taajuudelle. Kaikki näytti samalta, ja silti jokin oli muuttunut.
Tuon lyhyen hetken aikana olin nähnyt itseni ikään kuin ulkopuolelta, kolmannen persoonan näkökulmasta. Kokemus ei ollut millään tavoin yliluonnollinen tai hengellinen, mutta se oli henkinen, mitä syvimmällä tavalla. Hetken ajan olin todella kosketuksissa itseeni, siihen ”sisäiseen minään” joka on kaiken ajattelun ja kokemisen taustalla.
Kun tila oli mennyt, sen jäljelle kuitenkin kaksi merkittävää seurausta.
Ensimmäinen oli kirkas tunne siitä, että olen paljon enemmän kuin mieleni minusta luoma kuva. Minäkokemukseeni syntyi särö, jota mikään ei enää voinut paikata. Tämä ensimmäinen tietoinen “vierailu” ajattoman olemisen maisemassa ei paljastanut, kuka todella olen – mutta se näytti selvästi, kuka en ole. En ole pelkkä mieleni luomus.
Toinen seuraus liittyi kykyyn nähdä itseni. Kokemuksen jälkeen pystyin tarkkailemaan ajatuksiani, tunteitani ja käyttäytymistäni kuin ulkopuolisen silmin. Ne eivät kantaneet enää ihan samanlaista painoarvoa, ehdottomuutta ja henkilökohtaisuutta kuin ennen. Huomasin yhä useammin olevani tilanteessa, jossa minä havainnoi minää. Vieläpä helposti ja vaivattomasti.
Ymmärsin, vaikkakin vielä hyvin pinnallisella tasolla, löytäneeni tietoisemman puolen itsestäni. Löysin sen, joka oli ollut minussa aina, mutta johon olin mieleni melskeessä vain menettänyt kosketuksen. Tämä ymmärrys kasvoi haluksi lähteä sisäiselle löytöretkelle tähän osaan itsestäni.
Peilin takana
Tietoinen itsetarkkailu merkitsi kohdallani siirtymistä peilin taakse. Minusta tuli itseni stalkkaaja, oman mieleni Ulla Taalasmaa. Ullan silmin kohtasin itseni ja maailman lähempänä sitä mitä ne todella ovat, ilman mieleni tarinaa niistä. Kosketin todellisuutta.
Kokemus oli pysäyttävä kaikilla mittareilla.
Peilin takaa näin ajatukseni ja tunteeni kauempaa. Minun ja niiden välillä oli yllättäen tilaa. Olin edelleen ahdistunut huolistani, mutta en enää samastunut ahdistukseen samalla tavalla. Havaitsin mieleni liikkeet selvemmin ja ymmärsin, että ajatukset ja tunteet tulevat ja menevät. Ne eivät jää minuun asumaan, eivätkä määritä minua. Ahdistus, tai mikään muukaan tunne, ei enää ollut yhtä kuin minä.
Peilin takaa näin myös luonteenpiirteeni – hyvässä ja pahassa. Näin ihmisen, jossa oli paljon hyvää: piirteitä, joista saatoin olla ylpeä ja voi arvostaa. Mutta näin myös sen toisen puolen. Kohtasin valittaja-Jounin, arvostelija-Jounin, uhriutuvan-Jounin, Narkissos-Jounin, usein poissaolevan Jounin – ja monta muuta mieleni luomaa, joskus hauskaa ja joskus vähemmän hauskaa roolia. Ajoittain tuntui jopa siltä, että minulla oli aina jokin rooli päällä ja mikään niistä ei tuntunut koskettavan sitä kuka todella olen. ”Minä” vaihtui koko ajan.
.Itsehavainnointi paljasti esimerkiksi yhden toistuvan piirteeni: muiden arvostelun. Lähes kaikki meistä tekevät sitä, useimmiten hiljaa mielessään. Niin minäkin, ja pidin sitä pitkään täysin normaalina, osana ihmisyyttä. Mutta kun aloin seurata mieltäni tarkemmin, näin kuinka usein se tapahtui. Huomasin tuomitsevani ihmisiä mielessäni kymmeniä kertoja päivässä, tuttuja ja tuntemattomia.
En pitänyt siitä. Näin selvästi, ettei kyse ollut muista, vaan minusta itsestäni. Ei tarvinnut olla mikään varafreud ymmärtääkseen, että arvostelu kumpusi syvimmistä epävarmuuksistani, heikosta itsetunnostani. Se oli mieleni automaattinen oletusasetus: Yksi ensimmäisistä ohjelmoinneista, jonka itseni stalkkaaminen toi näkyville ja alkoi hiljalleen purkaa.
Halusin jatkaa tällä tiellä ja purkaa mieleni kielteistä sisältöä yhä syvemmin, palauttaa sen alkuperäisiin tehdasasetuksiin. En uskonut, että kovin moni persoonallisuuteni varjopiirre oli ollut mukana kaksivuotissynttäreilläni.
Erityisesti tarkkailin kaikkia uskomuksiani ja huomasin, etteivät ne alun perinkään olleet minusta lähtöisin. Ne olivat vain ympäristöni elämäni eri vaiheissa minulle syöttämiä “totuuksia”, joita en ollut koskaan sen kummemmin kyseenalaistanut – esimerkiksi “miehet eivät itke” -tyyppisiä viisauksia, joita mieleni pyöritti loputtomasti. Ajan myötä opin, kuinka vapauttavaa on kyseenalaistaa kaikki omat uskomuksensa ja vankat mielipiteensä. Samalla loppui myös loputon tarpeeni olla aina oikeassa, kaventaen besserwisser-Jounin tulevaisuuden näkymiä .
Tietoinen havainnointi alkoi tehdä tehtäväänsä. Se ei muuttanut minua yhdessä yössä, mutta se alkoi hiljaa murentaa niitä rakenteita, joista mieleni oli rakentunut. Ajatus-, tunne- ja käyttäytymismallit, joihin olin tottunut, menettivät otettaan. Samat tilanteet, joissa ennen reagoin automaattisesti, herättivät nyt uteliaisuutta. Jokin minussa vain tarkkaili ja todisti tapahtumia – ei enää osallistunut.
Oivalluksia
Oman mieleni liikkeiden ja dynamiikan tarkkailu johti lopulta kahteen elämääni mullistavaan oivallukseen: ensimmäinen liittyi minuuteen, toinen aikaan. Kumpikin osoittautui harhaksi, ainakin siinä muodossa, jossa olin ne suurimman osan elämästäni ymmärtänyt.
Koko aikuiselämäni uskoin olevani ajatusteni, tunteideni, luonteenpiirteideni, muistojeni ja kokemusteni muovaama kokonaisuus ajassa. Jokin jatkuva olento. Kuvittelin, että persoonallisella tasolla se Jouni, joka oli paikalla kolme vuotta sitten – tai edes viisi minuuttia sitten – on sama Jouni, joka on paikalla nyt, ja sama, joka on paikalla huomenna.
Itsetarkkailuni kuitenkin paljasti jotakin yllättävää. Näin, kuinka mieleni rakensi ”minän” joka hetki uudelleen – kuin se olisi piirtänyt jatkuvasti uuden kuvan minusta ja vakuuttanut sen olevan sama kuin edellinen. Ajatukset, tunteet ja sisäiset tarinat vaihtuivat taukoamatta, ja jokainen niistä loi hetkellisen version minusta, joka katosi heti seuraavan kokemuksen mukana. Kun aloin katsoa tätä virtaa läheltä, pysyvyyden tunne alkoi murentua. En löytänyt mitään kiinteää Jounia, vaikka kuinka etsin. Löysin vain jatkuvasti muuntuvan hahmon, jota mieli piti koossa luoden illuusio pysyvästä minästä.
Tämä mielen rakentama pysyvän minuuden kuvitelma johdatti minut seuraavaan oivallukseen, aikaan. Oivalsin, että mieli luo psykologisen ajan: menneisyyden, tulevaisuuden ja jopa ajallisen nykyhetken, kaikki ylläpitääkseen minän jatkuvuutta. Menneisyys on vain muistojen kokoelma, tulevaisuus mielikuvien varjo. Kummallakaan ei ole omaa todellisuutta, eikä kumpaakaan voi koskaan kokea. Ne ovat vain mielen tuotteita. En siis elänyt ajassa, vaan aika eli minussa.
Todellinen nyt on ajaton – ikuinen nykyhetki, joka ei koskaan pääty. Siinä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Silti mieleni oli aina aikamatkaillut lakkaamatta. Se oli harhaillut hetkiin, joita ei enää ollut – tai joihin ei ehkä koskaan tultaisi. Se eli aikaa, jota ei todellisuudessa ollut olemassa, ”voi kun olisin silloin” ja ”sitten kun” -elämää. Kuinka monta kertaa olinkaan elänyt etukäteen huomisen pelot, jotka eivät koskaan toteutuneet!
Kaikki nuo mielen aikakoneen tuotokset olivat elämättömän elämän minuutteja. En halunnut edes arvailla, kuinka paljon niihin kului aikaa päivittäin.
Ajan ja minän harha johdattivat minut kolmanteen oivallukseen – vääristyneeseen todellisuuteen. Itsehavainnointi paljasti, etten juuri koskaan koe tätä hetkeä sellaisena kuin se on. Mieli juoksee aina hieman nykyhetken perässä ja tulkitsee kaiken menneisyyden ehdollistamana tarinaksi. Siksi elän aina eilisen silmin. Jos en riko tämän tarinan illuusiota, päädyn katsomaan elämääni kuin Ego Filmi Oy:n pyörittämää elokuvaa. Eläisin siis sadussa.
Joulupukkiin lopetin uskomisen 5-vuotiaana. Satusetään, eli mieleeni, lopetin uskomisen 55-vuotiaana.
Juurtuminen olemiseen
Ajan myötä samaistuin yhä enemmän siihen ajattomaan minään, joka tarkkaili itseään – en enää mieleni rakentamaan, alati muuttuvaan hahmoon ja sen tarinoihin. Aloin tunnistaa, että tuo hiljainen tarkkailija oli todellinen minäni, ja että ego, jota olin vuosikymmeniä pitänyt itsenäni, oli vain mieleni luoma heijastus.
Vietin yhä enemmän aikaa hiljaisuudessa, ajattelematta mitään, vain olemisen tilassa. Se ajattoman olemisen hetki, jossa olin vuosia aiemmin vain vieraillut, alkoi toistua yhä useammin. Lopulta siitä tuli luonnollinen olotila. Tila, jossa vietän nyt suurimman osan ajastani ja johon voin palata milloin tahansa.
Ajattoman minän kautta elämä alkoi näyttäytyä täysin uusin silmin. Kun ei ollut enää minäkuvaa, jota piti suojella, puolustaa tai jatkuvasti rakentaa, kaikki muuttui. Ei ollut enää mitään pelättävää, eikä oikeastaan enää mitään kovasti haluttavaakaan.
Oivalsin, että minuuden menettämisen pelko on kaikkien kielteisten tunteiden ja siten pahan olon perimmäinen juuri. Kun tuo pelko poistui, alkoivat muut kielteiset tunteet kadota kuin itsestään. Tuntui kuin ne olisivat muodostaneet kärjellään seisovan palapyramidin, ja kun pelko alimpana palana vedettiin pois, koko rakennelma romahti.
Sortuneen rakennelman alta paljastui yllätys: voin kokea rauhaa, iloa ja onnellisuutta ilman mitään syytä. Jopa hetkinä, jolloin elämä näyttää synkät puolensa, nuo elämää suuremmat tunteet pysyvät hiljaisena taustalla, muuttumattomina. Tajusin, että ne eivät ole saavutuksia tai jotakin, mitä pitää etsiä, vaan meissä kaikissa olevia synnynnäisiä oletusasetuksia, tuntemuksia jotka paljastuvat, kun mieli juurtuu ajattoman olemisen taajuudelle.
Iso muutos tapahtui myös ihmissuhteissani. Kun opin näkemään itseni, näin ensimmäistä kertaa todella myös toiset. Ymmärrys omasta täydellisyydestä epätäydellisenä laajeni muihin. Arvostelu loppui, myötätunto lisääntyi, ja egolähtöiset odotukset muita kohtaan katosivat. Ihmissuhteistani tuli mutkattomia ja kevyitä.
Matkani aivoinfarktista tähän hetkeen on kestänyt kymmenen vuotta. Kriisit, niiden tuoma ahdistus ja masennus ovat jääneet muistoiksi. Elämäni värit ovat palanneet, kirkkaampina kuin ennen.
En enää muuttaisi menneisyydestäni mitään – en edes sairauksia tai niihin liittyneitä koettelemuksia. Ne kantoivat minut tänne. Ne avasivat silmäni näkemään itseni ja koko elämän laajemmin ja todellisemmin.
Eräänä päivän juoksumatolla hölkätessäni pohdin, miten kutsua sitä osaa minussa, joka näkee todellisuuden vapaana mielen tarinasta.
Leikin mielessäni sanoilla ja löysin nimen.
Nowbody.
Ajaton nyt, jossa en ole kukaan. Tila, jossa koen elämän rajattomana, vapaana ajan ja mieleni ylläpitämän minän kahleista.